tiistai 7. heinäkuuta 2009

Uutuudesta ja muutoksesta












Uusi kirjallisuus ja sen vastaanotto (omaa alkupuheenvuoroani ja muuta poimittua)

Uuden eräs sisältö on muutos ja muutoksen eräs sisältö kriittisyys. Kun runouteen kohdistetaan muutokseen liittyviä toiveita, mukana on usein tietoisuus runon kuuluvuusalueen kapeudesta ja sen kielen erikoistuneisuudesta. Runo ei tavoita monia eikä sen viesti ole selkeä. Tällöin ajatellaan, että runouden tehtävä on toimia omalakisesti ja itsepäisesti. Monille runon olemassaolo on kritiikkiä sellaista yhteiskuntajärjestystä kohtaan, jossa runouden tila on kapea ja jonka kutsuun runous ei varsinaisesti vastaa. Näennäisesti päinvastaisen mutta kuitenkin samansukuisen logiikan mukaan tradition jatkuvuuden vaaliminen vastustaa yhteiskunnassa itseisarvoisena pidettyä muutosta ja kasvua. Joka tapauksessa runon kriittisyys ja vaikuttavuus, sen mahdollisuus luoda toivottua uutta, on sen omalaatuisuuden jatkuvuudessa. Taidemuoto, jossa asuu kielen luonnollisuuden ja tavanomaisuuden ylittäminen, herättää toiveita toisenlaisesta hahmottamisesta.

Runouden omalakisuus merkitsee, etteivät sen tekijät ja vastaanottajat halua arvottaa sitä millä tahansa kriteereillä. Uutuus uutuuden vuoksi kuuluu niihin, joista usein kieltäydytään. Runouden kriteeriksi ei myöskään hyväksytä ulkoapäin ja ennalta asetettua oikeanlaista sanomaa. Kriteereiden karsimisen lopputuloksen voi esittää näin: yleisesti hyväksytty runon arvottamisen peruste on runon hyvyys. ”Hyvä runo” on pelkistetty, rajaamaton lausuma, jonka halutaan merkitsevän jotakin, intuitiivisesti. Tämä runo nyt vain on hyvä. Minusta se ei kuitenkaan ole pelkkää tautologiaa ja mystifiointia, vaan näen ”runon hyvyydessä” jonkinlaisen toiveen totuuden ja kauneuden välisestä yhteydestä. Runon onnistunut estetiikka on siis runon onnistunutta etiikkaa. Liikkuva ja monipintainen runo on liikkuva ja monipintainen maailmanhahmotus. Nautinnollisesti murtuva kieli on kriittisesti murtuva kieli. Toisen äänen vaikuttavuus on toisen äänen kuuluvuutta.

Hahmotan kaksi yhtä lailla perusteltua väitettä kirjallisuuden mahdollisuudesta synnyttää muutosta. Ensimmäisen mukaan kirjallisuuden olisi oltava murtavalla tavalla uutta, uusi maailmaan sopimaton kappale, jotta se voisi muuttaa mitään. Toisen mukaan kirjallisuus on aina sellaista inhimillistä toimintaa, jossa kulkee muutoksen mahdollisuus. Se on silloin tietoisuuden suoni, joka voi kuljettaa toisenlaisuutta vaikka ei korvaisi tai suorastaan tuhoaisi aikaisempaa itseään.

Maailmassa on varmasti jo kylliksi kirjallisuutta täyttämään ihmisten kirjallisuustarpeet. Mutta säilyäkseen inhimillisenä toimintana myös vanha kirjallisuus tarvitsee uutta kirjallisuutta.

Jokainen aika tarvitsee oman runoutensa. Ja runouden hävitessä jokin ikävä varmastikin olisi voittanut.

(Kuvassa myös eräänlainen paneeli, joka keskusteli Tossavaisen vintillä)

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti